Kevätessee Natosta ja elämästä
I
Olipa kerran kolme suomalaista jotka olivat asuneet Amerikassa pitkään: Eila Matza oli muuttanut Yhdysvaltoihin vuonna 1968, samoin Monica Frölander-Ulf. Minä, Kirsi Jansa, olin asunut Yhdysvalloissa useampaan otteeseen yhteensä yli 16 vuotta. Amerikanvuodet olivat muovanneet meistä jokaista väistämättä, vähän kuin aallot muokkaavat rantakivikkoa, mutta suomalaisiin juuriimme vuodet eivät olleet yltäneet.
Helmikuussa 2022, päivä Ukrainan sodan alun jälkeen, suuntasimme yhdessä metsäkävelylle. Amerikkalaiset läheiset olivat järkytyksissään sodasta myös, mutta he eivät kantaneet vuosikymmenien takaista sodan traumaa omassa mielessään ja kehossaan niin kuin me. Oli hyvä kohdata maailman paha yhdessä ja metsässä.
Pari kuukautta myöhemmin Eila kutsui meidät kotiinsa vappua juhlimaan. Monica oli tehnyt siman, Eila lohivoileipiä, minä leivoin munkit. Iittalan lasiset kynttilänjalat Eilan olohuoneen ikkunalaudalla tuntuivat viestijän tulijalle että olet astumassa toisenlaiseen, naapurustosta poikkeavaan tilaan. Portaalin sisäpuolella Oiva Toikan lukemattomat linnut olivat tehneet pesän ympäri Eilan kotia, hahmottivat kotimetsän. Omassa rauhassamme pysähdyimme hetkeksi ilman täkäläistä kiirettä ja hälinää.
Olimme kukin seuranneet Yhdysvaltain politiikkaa ja kulttuuria suomalaissilmin ja kokeneet täällä 911-kriisin. Monica ja minä tutustuimme toisiimme kun tein Yleisradiolle juttua 911:stä ja sen vaikutuksista amerikkalaisten elämään. Keskustelu sodasta ja rauhasta jonka kävimme vappuna 2022 herätti sisäisen toimittajani. Ehdotin että kirjoitetaan ajatuksistamme ja tuntemuksistamme, kerrotaan miltä asiat näyttävät meidän ulkosuomalaisesta näkökulmastamme. Meillä ei ole ratkaisua Suomen Nato-kantaan mutta näkemyksiä josta saattaisi olla hyötyä kun suunnistamme yhdessä sotaisassa maailmassa. Kultaiset kummitätiystäväni suostuivat.
II
Kirsi:
Itärajan tuntumassa kasvaneena ja sotaveteraanin lapsenlapsena tunnen Venäjän pelon hyvin. Ymmärrän miksi Nato tuntuu turvallisemmalta vaihtoehdolta kuin se etta pysyttäisiin liittoutuman ulkopuolella. Raja on kipeän pitkä. Se kuitenkin huolestuttaa jos Suomesssa Natoon liittymistä kritikoivat leimataan Putinin agenteiksi niin kuin Erkki Tuomioja sanoi NPR:n haastattelussa. Näinhän kävi täälläkin 911 jälkeen: Yhtäkkiä tässä monimielisessä maassa ei ollutkaan tilaa kuin vain yhdelle mielipiteelle. Sotaan piti mennä. Ne jotka vastustivat sotaa –heitäkin toki oli– olivat epäisänmaallisia.
Monica:
Minua taas huolestuttaa se mitä täällä tapahtuu. Jos republikaanit voittavat vaalit, he voivat heikentää Naton ja myös mahdollistaa Trumpin paluun Valkoiseen taloon vuonna 2024. Silloin olemme tilanteessa jossa olemme sohineet mehiläispesää, ärsyttäneet Venäjää, eikä Natosta eikä Yhdysvalloista olisi apua. Jos emme liity Natoon nyt, olemme samankaltaisessa tilassa kuin Ukraina Putinin hyökkäyksen alussa.
Kirsi:
Trumphan jo vaati että eurooppalaisten pitää panostaa sotilasliittoon enemmän. Mitä tapahtuu suomalaiselle hyvinvointivaltiolle ja tasa-arvolle –tai edes tasa-arvon idealle– jos vieläkin isompi osa verovaroista menee sotakoneiston rakentamiseen ja pois koulutuksesta, hyvinvointipalveluista, sosiaaliturvasta? Tämä maa on elävä esimerkki siitä että rauhaa ei rakenneta aseilla.
Eila:
Minulla ei ole faktoja mutta tunneviisautta… Miten voi olla mahdollista että annamme julmuuksien tapahtua? Miksi emme tee mitään? Miksi kukaan ei oikeasti tee mitään?
Kirsi:
Hiljaiseksi tämä vetää. Toisaalta en tiedä mitä me voisimme tehdä. Kaikki nykyiset yritykset, sotatoimet varsinkin, pahentavat ydinsodan uhkaa.
Itse löysin omaan ahdistukseeni ja voimattomuuden tunteeseeni apua meditaatioretriitistä johon osalllistuin sodan ensimmäisinä viikkoina. Retriitin teema oli miten voin itse olla rauha, miten voin omalla olemisellani tukea ja edistää rauhaa. Ei meditoimalla voi lopettaa sotaa, mutta mielenharjoitukset ovat kuin juurihoitoa väkivallan perimmäisiin syihin. Ei yritetä muuttaa muita vaan muutetaan maailmaa muuttamalla omaa mieltä.
Monica:
Totta että rauha lähtee sisältä, mutta yksilön toiminnan lisäksi on olemassa muitakin, kollektiivisia, mahdollisuuksia, niin kuin vaikka 700 asukkaan kylässä Kanadan Nova Scotiassa vuonna 1957 järjestetty Pugwash-konferenssi. Konferenssin tarkoitus oli torjua ydinuhkaa ja edistää kansainvälisiä keskusteluja yli kansallisten ja poliittisten rajoja. Ensimmäiseen konferenssiin osallistui 22 viisasta ja vaikutusvaltaista ihmistä, tutkijoita ja vaikuttajia USAsta, Venäjältä, Englannista, Kanadasta, Australiasta, Itävallasta, Kiinasta, Ranskasta ja Puolasta. Kokoontumisten inspiraationa oli niin kutsuttu Russell-Einstein-manifesti joka kutsui valtion johtajia etsimään erimielisyyksiin rauhanomaisia ratkaisuja. Manifesti on tänä päivänä on tärkeämpi kuin koskaan. Pugwashin korkean tason kokoontumiset ja keskustelut jatkuivat vuosia. Osallistujat asuivat yhdessä mikä loi heidän välilleen henkilökohtaisia yhteyksiä. Kokoontumisilla oli taatusti huomattava vaikutus näihin henkilöihin ja sitä kautta yleiseen mielipiteeseen.
Kirsi:
Jo tällaisesta rauhaan keskittyvästä lähestymistavasta kuuleminen inspiroi! Tilanne oli tietenkin silloin toinen – nämä kokoontumiset tapahtuivat rauhan tultua. Miten toimia rauhan –tai vaikka ilmaston ja maapallon tulevaisuuden– puolesta avoimella mielellä sodan uhan alla, silloinkin kun pelottaa ja ahdistaa? Yksi hyvä esimerkki ovat Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaat jotka vastustavat fossiiliteollisuuden uusia hankkeita. Esimerkiksi Minnesotassa ihan viime kuukausinakin nämä “water protectors”, monet yhteisön vanhimpia ja isovanhempia, pistävät oman kehonsa kaasuputken rakentamisen tielle, sanovat yhdessä “EI” mutta rauhanomaisesti.
Monica:
Alkuperäiskansat ovat pitkään ymmärtäneet että ihmiskunnan olemassa olon perusteena on oltava elävä planeetta, tasa-arvoisuus ja kunnioitus ihmisten ja muiden olentojen välillä.
Alkuperäisasukkaat ja mustaihoiset ovat eläneet täällä vuosisatoja inhimillisyyttään menettämättä systemaattisesta sorrosta ja väkivallasta huolimatta. Yhdysvaltoja ihannoidaan usein maana joka puolustaa ihmisoikeuksia, mutta samalla unohdetaan että kansalaisoikeuksia suojelevat lait luotiin täällä isolta osin juuri Amerikan intiaanien ja mustaihoisten ansiosta. Nyt äärioikeisto on taas poistamassa kansalaisoikeuslakeja. Monet osavaltiot ovat jo nyt laatineet kymmeniä uusia lakeja jotka vaikeuttavat musta- ja ruskeaihoisten sekä suurkaupunkien demokraattiäänestäjien äänestämistä.
Eila:
Viime vuosina on tullut yhä vaikeammaksi olla yhdysvaltalainen. En tiedä mitä tehdä tämän vihan kanssa… Avuttomuuden tunteeseen ja vihaan ei kuitenkaan saisi käpertyä. Oman mielenterveydenkin kannalta täytyy rakentaa rauhaa omassa yhteiskunnassa. Kun en tiedä mitä tehdä asioille kollektiivisella tasolla, koetan rakentaa rauhaa omassa ympäristässäni, omissa piireissäni. Pidän huolta pihani linnuista, oravista, murmeleista. Olen lapsenlapsille mummona. Se tuntuu hyvin mitättömältä suuressa maailmassa, mutta loppujen lopuksi siitä täytyy ainakin alkaa. Meillä on vastuu varmistaa tuleville sukupolville rauhallinen maa.
Kirsi:
Rauhasta on helpompi puhua kuin elää rauhana käytännössä ja omassa elämässä… Me kotona pohdimme parhaillaan mitä tehdä naapuriin muuttaneiden murmeleiden kanssa. Viime vuonna murmelit söivät tomaatintaimet puutarhasta. Miten tässä tilanteessa voi puolustaa omia oikeuksiaan rauhanomaisesti, murmeleiden oikeuksia kunnoittaen?
Nato-keskustelun aallot alkoivat tyyntyä ja uudet aallot toivat ikuisia kysymyksiä: Miten elää niin että voi kuolla iloisesti? Mitä meistä jää elämään kun on meidän aikamme lähteä?
III
Venäjän raja on täältä katsottuna kaukana ja kuitenkin niin lähellä, iholla.
Oma ukkini likipitäen kuoli, pelastui ihmeenomaisesti, menetti toisen silmänsä ja kaksi veljeään Suomen itsenäisyyttä puolustaessaan. On kuin kehoni muistaisi ukin kokemat traumat. Mitähän ukki sanoisi Natosta?
Neljä päivää Ukrainan sodan alkamisen jälkeen helmikuussa osallistuin rauhanmielenosoitukseen Pittsburghin keskustassa. Paikalle saavuttuani kiersin muutaman minuutin väkijoukkoa ja pysähdyin sydämellisen vanhan naisen kohdalle. Nainen kysyi minulta olinko ollut paikalla kun väkijoukko lauloi kansallislauluja. En ollut, kerroin.
"Minun olisi tehnyt mieli laulaa kveekari-versio Suomen kansallislaulusta.”
Suomen kansallislaulun?, minä ihmettelin.
”Laulu on niin kaunis”, nainen vastasi.
Minä sopersin että minä olen Suomesta, ukki taisteli venäläisiä vastaan, kysyin voisiko hän laulaa laulun minulle, hiljaa ja muita häiritsemättä. Mummo suostui.
“This is my song
Oh gods of all the nations
A song of peace for lands so far away
This is my home, a country where my heart is
Here grew my hopes and dreams for all mankind
But other hearts in other lands are beating
With hopes and dreams as true and high as mine.”
Silmäni muuttuivat kyynellammiksi.
Laulun jälkeen kysyin Hannahillta (tässä vaihessa olimme esittäytyneet) miten selittää sen että sadoista paikalla olleista ihmisistä hän kertoi juuri minulle Finlandiasta (ei Maamme-laulusta).
“Ota se vaikka onnekkaana sattumana”, Hannah totesi pilke silmäkulmassa.
Heti laulun jälkeen törmäsin ystävääni Brookeen. Brooken isoäiti oli kotoisin Ukrainasta. 72 vuotta sitten molempien isovanhempamme olisivat voineet kohdata toisensa Raatteen tiellä. Nyt me, ystävät, kävelimme ihmisjoukossa käsikynkässä toisiamme ja maailman rauhaa tukien.
Kotona kerroin tapahtuneesta 19-vuotiaalle pojalleni Aarolle. Aaro oli muutaman kuukauden ikäinen vatsavauva syyskuun 11. päivänä 2001. Nyt edessäni istui Suomen armeijan tuore reserviupseeri.
“Suomen puolustamiseksihan minä intin kävin. Lähden puolustamaan jos tarvitaan.”
Kun lapset olivat pieniä, Nalle Puh oli minun iltasatusuosikkejani. Nalle Puh tietää että ei voi olla rohkea ellei ole pelännyt hieman. Mitähän Muumit sanoisivat Natolle?
IV
Jos tämä essee olisi satu, voisin päättää pohdiskeluni helppoon lauseeseen: Ja niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Ehkä esseenkin voi lopettaa samanlaiseen lauseeseen:
Ja niin he päättivät elää elämänsä niin onnellisina kuin mahdollista tämän elämänsä loppuun asti, Natossa tai Natoon liittymättä.
He päättivät pysähtyä ja hiljentää tahtia jotta he voisivat nähdä hyvän itsessä ja muissa.
He päättivät avautua onnen hetkille sodan ja ilmastonmuutoksen ja ekologisen kriisinkin varjossa.
He päättivät kuunnella pienen ihmisen järkeä paljon suurempaa viisautta.
Vappu-keskustelun jälkeen illalle, Eila lähetti viestin: Löysin käytännön vinkkejä miten elää murmeleiden kanssa ja kasvattaa puutarhaa.
He päättivät harjoitella rauhaa kaiken keskellä,kaikesta huolimatta.